(microsoft word - 30.5.2007 sotiemme veteraanien pohjoisen suomen kirkkop\344iv\344, oulu.doc)

Sotiemme veteraanien pohjoisen Suomen Kirkkopäivä, Ouluhalli, Oulu 30.5.2007 Teksti Joh. 16:12-15 ”Paljon enemmänkin minulla olisi teille puhuttavaa, mutta te ette vielä kykene ottamaan sitä vastaan. Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden. Hän ei näet puhu omissa nimissään, vaan puhuu sen, minkä kuulee, ja ilmoittaa teille, mitä on tuleva. Hän kirkastaa minut, sillä sen, minkä hän teille ilmoittaa, hän saa minulta. Kaikki, mikä on Isän, on myös minun. Siksi sanoin, että hän saa minulta sen, minkä hän teille ilmoittaa.” Kunnioitetut ja rakkaat sotiemme veteraanit, veljet ja sisaret Jeesuksessa Kristuksessa! Armo olkoon teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme ja Herralta Jeesukselta Kristukselta! ”Olin saanut tehtävän esimiehiltäni. Minun oli toimitettava välitön kirjallinen määräys rintamapalvelukseen vaikeitten taipaleitten taakse yksinäiseen taloon ja sen nuorelle isännälle. Lähdin matkaan. Oli lauantai. Sain tietää, että talon nuori isäntä oli juuri mennyt naimisiin. Astelin kohti taloa. Rinnassani puristi. Näin nuoren elämää huokuvan pariskunnan kaukaa kotipolulta. Askelista päätellen he lämmittivät saunaa. Pysähdyin. Elämän koko ristiriitaisuus ja paino vyöryivät sisimpääni. Vaikka tiesin käskyn ja saamani tehtävän kiireellisyyden, en saattanut jatkaa matkaani heti. Jäin odottamaan aamuun läheiseen metsikköön, sitten veisin lyhyen ja karun viestin lähteä pois, sotaan, rintamalle. Niin minun oli tehtävä. Samalla särkyi idylli. Koti oli pian jätettävä. Pääsisikö mies koskaan takaisin kotiin?” Jokseenkin tähän tapaan tilitti minulle tuntojaan aikanaan nyt jo keskuudestamme poistunut sotaveteraani, yksi teistä, rakkaat isänmaamme palvelijat. Noissa tilityksen sanoissa kuultaa lävitse kaikki se, minkä joskus olette kokeneet myös raastavana ja kuitenkin ainoana mahdollisuutena. Oli lähdettävä kerran puolustamaan tätä maata. Isänmaa tarvitsi teitä, ja se velvoite oli pyhä kutsu lähteä puolustamaan niitä arvoja, jotka tänään taas tahdomme nostaa parrasvaloihin: Kodista, uskonnosta ja isänmaasta oli kysymys. Näiden kolmen elämän tukipilarin vaaliminen koettiin kerran omaakin elämää tärkeämmäksi. Taakse oli jätettävä koti, sen idyllit, omat läheiset ja rakkaat tietämättä, onko enää koskaan paluuta takaisin. Mutta te lähditte liikkeelle, koska teitä saatteli syvältä kumpuava usko tulevaan, toivo uhkan väistymisestä ja rakkaus elämää kohtaan, jota ei voinut ajatella vieraan vallan ikeen alla. Kuin kaikuna tästä asenteesta kuulemme sanat myös tämän viikon evankeliumista:” Paljon enemmänkin minulla olisi teille puhuttavaa, mutta te ette vielä kykene ottamaan sitä vastaan.” Suurten muutosten ja vaikeuksien edellä Herramme sanoi kerran nämä sanat omille opetuslapsilleen. Jotain samaa te kerran saitte elää todeksi, kun oli lähdettävä liikkeelle tietämättä, mihin kaikkeen oma kohtalonne ja isänmaan kohtalo teitä ajaisi. Mutta kaiken taustalla teillä oli tietty salattu luottamus siihen, että me selviämme. Se luottamus lepäsi kolmen kulmakiven varassa. Ne olivat nuo tutut koti, uskonto ja isänmaa, lahjat, jotka oli annettu ja joita tuli vaalia yhteisen vaaran edessä. Tämän viikon raamatun sana puhuu meille juuri siitä Hengestä, jonka avulla te olette kestäneet. Se Henki on tänäänkin meidän keskellämme, Pyhän Jumalan Henki. Jeesus itse puhuu tästä Hengestä Totuuden henkenä, joka johdattaa kaikkeen totuuteen. Historian eri vaiheissa teidän veteraanien sukupolvi on saanut elää todeksi myös ne ajat, jolloin totuudella ei ole ollut kysyntää. Se on koskenut juuri sitä tehtävää, johon saitte käskyn ja sisäisen kutsumuksen. On ollut aika, jonka myös oma sukupolveni muistaa kirvelevin tunnoin. Se oli aika, jolloin suuremmin saappain tahdottiin polkea lokaan se, minkä kansamme syvät rivit tunsivat oikeaksi. Kipeäksi nuo ajat tekivät tietoisuus siitä, että totuus oli kaupan, ja te kärsitte sen hinnan. Tänään iloitsemme siitä, että saamme nostaa kiitollisin mielin siniristilippumme salkoon uuden sukupolvemme aikana, jolloin veteraanien työ on tullut sille kuuluvaan kunniaansa. Totuus on tullut esiin ja samalla ilo Totuuden Henki on Jumalan henki. Se koskettaa aivan arkista todellisuuttamme. Siellä, missä pyritään kohti totuutta, ollaan Jumalan Hengen viitoittamalla tiellä. Arjen suuri armolahja on siinä, että voimme katsoa itseämme peiliin hyvällä omallatunnolla. Se koskee yhtä lailla koko kansakuntaa ja sen hyvinvointia sekä identiteettiä. Totuuden henki on se henki, joka poistaa vääristymät, auttaa tekemään korjaavat liikkeet ja luomaan edellytykset kasvulle ja uudelle alkamiselle. Siellä, missä tämän päivän maassamme tartutaan arjen armolahjassa, totuudessa, kodin, uskonnon ja isänmaamme hyvinvoinnin kysymyksiin ja todella kysytään, mitä kansakuntamme tarvitsee ollakseen luova ja aidosti hyvinvoiva, siellä on tänäänkin käsillä menestys ja tulevaisuuden tekijät. Totuuden henki Jumalan omana henkenä on näin ollen luovuuden ja uudistumisen lähde. Hän, Jumalan Henki, on kuitenkin lisäksi myös olennaisesti suurempaa, kuin osaamme ajatella ja ymmärtää. Jumalan Henki ylittää tämän arjen todellisuuden, vaikka se on osa sitä. Jumalan Henki näet kirkastaa keskellämme hyvän Jumalan olemusta ja tahtoa. Totuuden Henki jakaa omastaan ja johdattaa läpi vaikeittenkin vaiheiden, kun kuljemme rukoillen. Tämä Jumalan Hengen todellisuus on kuin arka lintu, joka kulkee kanssamme. Kuuntelemalla Jumalan ääntä Sanaan juurtuneessa omassatunnossamme saamme vaeltaa sitä tietä, joka vie turvallisesti eteenpäin elämän monien saartorenkaitten Monien rintamamiesten kertomukset tuovat edelleenkin silmiemme eteen kuvauksia siitä, miten elämä kirjaimellisesti on ollut saarrettuna. Sellaisena se oli silloin, kun kotoa joskus oli lähdettävä. Saarroksissa olevan kipeä tunne etsi toivoa johdatuksesta ja toivosta päästä kerran kotiin. Saarroksissa olevien kipeät tunnot olivat monien todellisuutta kirjaimellisesti silloin, kun vihollisen joukot piirittivät kaikilta suunnilta, eikä tietä kohti vapautta kyetty näkemään. Liian usean tie näissä paikoissa oli uhrin tie. Mutta toisenlaisiakin kertomuksia olemme kuulleet. Yksi niistä on oman, varsin nuorena poisnukkuneen enoni kertomus. Herkeämättömästi sain kasvavana nuorena olla hänen opissaan, jossa hän puhui kodin, uskonnon ja isänmaan perinnöstä ja johdatuksesta, jota hän oli saanut tuntea elämänsä vaikeimmissa taistelupaikoissa. Hän oli mies, jonka historiaa mielenkiintoisesti tullaan valottamaan myös Tali-Ihantalasta kertovassa elokuvassa. ”Vorssi” hän oli, kansanomaisesti lausuttuna. Hän muisteli mottia ja saarrettuna olemisen kohtaloa. Kaikki näytti olevan lopussa. Hän oli kuitenkin saanut kodin, jossa paljon oli rukoiltu ja hänessä asui usko, jonka Jumala itse oli lahjoittanut. Näillä eväillä hän astui joukko-osastonsa komentajan luokse ja kertoi saaneensa Totuuden Hengen johdatuksesta vakuuttuneisuuden suunnasta, johon tuli pyrkiä, jotta päästäisiin vapauteen. Sillä kertaa hän ei tullut vielä kuulluksi. Mutta saartorenkaan kiristyessä entisestään tuli käsky edetä sinne, minne nuori rintamamies oli viitoittanut tietä. – Se oli lupauksen mukaan tie vapauteen ja kerran myös taistelujen päätyttyä vielä kotiin asti. Unohtumattomana perintönä tämä mies kertoi joukkuejohtajan kutsuneen hänet lopuksi esiin tämän kutsun sanoin: ”Missä on nyt Forss ja hänen Jumalansa?” Oli kiitoksen aika; Niin myös monen muun elämässä, josta vastaavia tilannekuvia on kerrottavina. Kansakuntamme vaikeat kohtalon vuodet ovat tänään kaukana. Veteraanien harveneva rivistö kertoo siitä omaa kieltään. Uusi aika on käsillämme maailmassa, jossa kodin, uskonnon ja isänmaan arvot edelleen muodostavat kasvupohjan, mutta niiden sisältö on onneksemmekin laajenevan maailman ja syvän rauhan ajan sävyttämät. Veteraanien perintö lepää kuitenkin kirkkaana siinä vakaumuksessa, että Totuuden hengen tulee johdattaa arkeamme, se merkitsee elämän hallintaa, jossa elämän omat, Jumalan tahtoon pohjaavat, syvät arvot ja lähimmäisyys muodostavat kokonaisuuden. Vain niiden välityksellä voimme luottaa menestykselliseen tulevaisuuteen aikana, jolloin lyhytjännitteinen ja mielihyvää etsivä elämyskulttuuri on haastamassa arvokeskustelun. Jokainen veteraanien kirkkopyhä on koonnut teitä yhteen sanan valon ääreen. Olette tällä kokoontumisellanne tehneet juhlan myös kaikille meille, jotka olemme lähipiirissänne. Tie Jumalan sanan lähteille on keskeltänne vahva viesti. Se kertoo osaltaan meille kaikille elämän saartorenkaitten olemassaolosta. Se, mikä meitä kaikkia saartaa ja tekee matkamme ajoittain vaivalloiseksi, on oma tietoisuus siitä, että olemme Jumalan kasvojen edessä niin monella tavalla puutteellisia. Niin paljon on jäänyt kenties sanomatta ja tekemättä. Tämä on ihmisen osaamme ajoista ja vaiheista riippumatta. Mutta tulemalla yhteen Jumalan sanan ääreen, me tunnustamme samalla syvän toiveemme, että elämän saartorenkaista kerran pääsisimme läpi kotiin asti. Tien sinne me tunnemme Totuuden Hengen johdatuksessa. Hänestä Jeesus itse sanoo näin: ”Hän kirkastaa minut, sillä sen, minkä hän teille ilmoittaa, hän saa minulta.” Tämän Hengen turvin kaikki oman elämän matkan puutteet ja laiminlyönnit, erehdykset ja sanalla sanoen synnit, on lupa uskoa anteeksi Herran Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä. Tätä seuraavat elämän johtotähdet kerran koko isänmaata varten, mutta nyt omakohtaisesti omistaen: ne ovat ilo, rauha ja vapaus. Nuo sanat lankeavat kuin syyssade kuivaan ja ikävöivään sieluun. On olemassa koti, josta nyt jo saan iloita, koti, jossa minua odotetaan eikä kukaan riistä minulta pois iankaikkisen kodin osallisuutta.

Source: http://www.oulunhiippakunta.evl.fi/@Bin/1683352/30.5.2007+Sotiemme+veteraanien+pohjoisen+Suomen+kirkkop%C3%A4iv%C3%A4,+Oulu.pdf